Perilla! Oltu jo pari paivaa. Wifi toimii huoneessa hyvin vaihdellen, joten turvaudun nyt hotellin yleiseen koneeseen. Ja sita paitsi, en osaa viela kunnolla kayttaa tuota tablettiakaan...
Ensimmainen etappi kotiovelta hotelliin kesti huikeat 25 tuntia. Voin kertoa, etta hieman oli Team N. vasynyt perille paastyaan. Lento meni hyvin. Itse katselin siina pari leffaa ja koitin vahan torkahtaakin. Olimme perilla Bangkokissa aamulla klo 7. Vaikka paasimmekin passintarkastuksesta melko napparasti ja rinkatkin saatiin pian, emme ehtineet aamun (ja samalla koko paivan ainoaan) lentokentalta lahtevaan bussiin kohti Kambotzan rajaa, Aranya Prathetin kylaan. Bussi oli lahtenyt 7.40 ja olimme paikalla 7.59. Damn! Onneksi avuliaat thaitytot selvittivat meille mista paastaan rajalle menevaan bussiin. Alkuun oli taas hieman hankala ymmartaa voimakasta thaiaksenttia mutta selvisemme lopulta varsin hyvin aluksi niin toivottomalta tuntuvasta tilanteesta. Hyppasimme kentalta Shuttle bussiin (mika on muuten ilmainen!) ja olimme kymmenessa minuutissa Tranportation Centerissa. Sielta hyppasimme Aranya Prathetiin vievaan bussiiin eika tarvinnut odottaakaan kuin puolisen tuntia. Kaikki hyvin siis!
Matka keski nelisen tuntia. Torkuttiin molemmat lahes koko matka. Lopulta olimme rajalla ja jo lahes legendaksi muodustunut pahamaineisen Poipetin rajan ylitys saattoi alkaa. Tuktuk miehet olivat meita vastassa heti bussissa tultuamme ja saimme katevasti kyydin rajan tuntumaan. Nyt vasymys painoi armottomasti molempia. Tiesimme, etta meidan taytyy vain kavella maaratietoisesti rajaa kohti taysin huomioimatta viisuminkaupittelijoita. Mutta ilmastoitu sisatila ja tieto siita, etta jonottaminen vahenee edes hieman maksamalla ylimaaraista vei voiton. Maksoimme ylihintaa mutta saimme viisumit tuossa tuokiossa, paasimme ohittamaan ensimmaisen jonon rajalla ja sitten enaa passin tarkastus... Ei ihan. Passintakastusjono meni viela ihan siedettavasti mutta sitten kaveltiin rinkat selassa hillittomassa helteessa ja kaveltiin ja kaveltiin. Koska tama rajan ylitys loppuu!? Vihdoinkin. Ei! Paastiin pieneen huoneeseen, joka oli tupaten taynna lahinna lansimaalaisia reppureissaajia, ei ilmastointia, pari tuuletinta vain. Talla kertaa jonotettiin maahantulokortin nayttamista. Tunsin kuinka selka vaantyi rinkan painosta, hiki valui pitkin selkaa ja ohimoita, vasytti maailman eniten, eika jono liikkunut juuri ollenkaan. Tuskaa, kunnes tajusimme nostaa reput lattialle. Huh, helpotti huomattavasti. Lopulta paastiin antamaan sormenjalkia ja valokuvia myoten kaikki tunnisteet ja halleluja, olimme Kambotsassa, Poipetissa. Onneksi ylihinnoiteltuun viisumiin kuului mukaan kaveri, joka kertoi koko ajan minne mennaan ja mita pitaa tehda. Seuraavaksi vuorossa, yllattaen, odottelua. Ostettiin jaakylmaa vetta ja paastii ihan tuolille istumaan. Nyt odotimme muita reppureissaajia seuraksemme seuraavalle bussimatkalle. Porukka saatiin kasaan ja ryytyneet travellerit siirrettiin vartissa bussilla Travel Centeriin, jossa yritettiin huijata viimeisetkin rahat rahanvaihtopisteessa torkean huonolla vaihtokurssilla. Mitaan valuuttoja tai kursseja ei ollut missaan nahtavilla. Etta semmonen rahanvaihtopiste! Mutta onneksi ei menty lankaan ja vaihdettiin vain loput Thaimaan bathit Kambotzan rieleksi pikku ostoksia varten. Muuten kun taalla Kambotzassa pelataan US dollareilla.
Viimeinen etappi kohti hotellia alkoi taksin kyydissa, matkaa Poipetista Siem Reapiin reilu 150km. Parasta Poitetissa kuulemma on sielta pois paaseminen ja olen kylla taysin samaa mielta! Matkakumppaneiksi taksiin saatiin espanjalainen pariskunta varustettuna melko rajallisella kielitaidolla, joten keskustelut paattyivat hyvin lyhyeen. Hetken paasta tuli taysi hiljaisuus kun koko porukka nukkui minua lukuunottamatta. Pinnistelin pysyakseni hereilla mutta aina valilla havahduin siihen kun paani nytkahti taaksepain, uni meinasi tulla vakisin. En voinut antaa sille periksi, pakko oli nahda uuden tuntemattoman maan maisemia ja pitaa kuskia silmalla kun kaveri vaan laittelee samalla tekstiviesteja ohitellessaan muita autoja. Ei auttanut kun laittaa silmat kiinni ja toivoa parasta!
Saavuimme Siem Reapiin mutta viela piti vaihtaa kulkuneuvoa ennen hotellia. En voinut uskoa mutta pakko se oli. Ystavallisesti Sweet (kirjoitusasusta ei mitaan tietoa, kaveri esitteli itsensa ''I'm Sweet, sweet like sucker'') kuskasi meidat tuktukillaan hotellille. Lopultakin paasimme perille ja hotelli osoittautui oikein viehattavaksi. Ennen kuin kaaduimme raatoina sankyyn, kavimme hotellin ylakerran terassilla syomassa. Sitten sammuimme kuin lyhdyt.
''All you've got to do is decide to go and the hardest part is over. So go!''
- Tony Wheeler, cofounder - Lonely Planet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti