Melontaa Tunku Abdul Rahman National Parkissa

Lahdimme taas aamulla varhain liikenteeseen, talla kertaa kohti Tanjung Aru beachia. Rannalla meita odotti oppaamme, pari paikallista jannua. Olisimme ihan hyvin voineet kayda melomassa kaksinkin mutta vasta paivan jalkeen ymmarsimme miksi oppaat olivat ihan must!

Saariryhmaan kuuluu viisi saarta, Gaya, Sapi, Manukan, Sulung ja Mamutik. Valimatkaa saarilla on kuitenkin sen verran, etta ehdimme niista vain kolmelle. Tarkoitus oli kayda neljalla  mutta saaolosuhteista johtuen ja "for safety reasons", kuten oppaamme sanoi, jouduimme jattamaan kaukaisimman neljasta pois. Aamu oli kaunis, aurinko paistoi, meri kimmelsi turkoosina edessamme ja taivaalla leijui valkoisia pilvenhattaroita. Mukana oli reilusti juotavaa ja snakseja tuomaan energiaa. Olin juuri palautunut vuoren valloituksesta ja nyt jalkatreenin jalkeen oli vuorossa kasitreeni. :)

Merenkaynti oli odotuksiamme kovempaa ja jouduttiin valilla melomaan ihan tosissaan etta paastaan eteenpain. Kohdattiin valkopaisia aaltojakin! Saaret olivat valkoista hiekkaa ja merivesi lamminta. Ensimmaista kertaa talla matkalla saatiin heittaa uikkarit paalle ja pulahtaa Etela-Kiinan meren lampoiseen syleilyyn uimaan ja snorklaamaan. Koko paivahan siina meni, meloessa, uidessa ja rannalla loikoillessa. Tosin myohemmin iltapaivasta tuuli alkoi puhaltaa sen verran kovasti, etta oppaamme rautaisella ammattitaidolla (ja parin puhelun jalkeen) ilmoitti ajan milloin meidan on viimeistaan laitettava kajakin nokka takaisin kohti rantaa. Paluumatkalla jouduimme kiertamaan kovimmat virtaukset ja merenkaynnin, aallot alkoivat nousta melkoisesti. Viimeiset kymmenen metria ennen rantaa kajakkimme surffasi aallon paalla kunnes lopulta ei enaa hallittu hommaa ja molskis ja loiskis vaan, salaman nopeasti koko vehje kaantyi ylosalaisin. Onneksi oli jo matalaa ja kaveltiin rantaan, paastyamme ensin pinnalle kajakin alta. Kerrassaan hieno lopetus upealle paivalle! Eika mennyt kauaakaan rantautumisesta kun alkoi sataa. Hyvin pojat laski!

All set!

 

Sen verran keinutti ettei suoraa kuvaa saanut

Onnellinen meloja, juuri ehdittiin myrskyn alta pois

Nyt alkaa olla aika vaihtaa taas maisemaa. Siirrymme Borneon viidakoihin ja Kinabatangan joelle. Borneo on uskomattoman suuri saari, valimatkojen pituus on yllattanyt. Tosi paljon erilaisia luonnonpuistoja ja kaikkiin on tietty jonkinmoinen entry fee. Hassua muuten, ettei olla tormatty yhteenkaan suomalaiseen viela koko aikana. Taalla on paljon aasialaisia turisteja ja tietty jonkun verran lansimaalaisiakin mutta vahemmassa maarin. Meista on jopa pari kertaa otettu kuvia. Ollaanko niin eksoottisia!? Vai vaan hullunkurisia?

"BARU NAH"

is the old Malay expression for "we have found it".

Lyhyet vierailumme naissa mahtavissa maissa ei todellakaan anna taydellista kasitysta maista ja niiden ihmisista mutta matkamme myota saamme vieda takaisin kotiin tuhansia muistoja ja elamaa muokkaavia kokemuksia, jotka kestavat ikuisesti!

Borneo, maailman kolmanneksi suurin saari. Ylittanyt kaikki odotuksemme. Luulimme lentavamme suoraan keskelle viidakkoa. Ei ihan. Kota Kinabalu aka KK, kaupunki johon saavuimme, on mukavan kokoinen, kaveltavissa oleva "cool" paikka. Taalla on jokaiselle jotakin ja kaikkea kaikille! Ja nyt ihan esimmaiseksi taytyy hehkuttaa (mita ei mitenkaan voi tehda tarpeeksi) hostelliamme ja ennen kaikea Walteria respassa. Ei ole mitaan mita Walter ei tekisi, jatka auttaa kaikessa, hymyilee on ystavallinen. Ehka mukavin ihminen maailmassa ikina! KK:ssa punkkaamme siis Borneo Gaya Lodgessa. Ei tyylikkaimmat huoneet mutta mukavat ja toimivat. Home away from home!

Olemme varanneet Borneolle kolmisen viikkoa koko reissusta. Ja aika kuluu taalla varmasti siivilla! Toivoimme paasevamme kiipeamaan Kaakkois-Aasian korkeimmalle vuorelle Mount Kinabalulle. Emme olleet kuitenkaan kehoituksista huolimatta tehneet ennakkovarausta 3-6kk etukateen ja jannitimme paastaanko ollenkaan. Kovin buukattuja nuo kiipeamiset ovat. Mutta onneksi on Walter! Aluksi meille ilmoitettiin, etta paasemme kiipeamaan toiseksi viimeisena paivanamme Borneolla. Mutta parin tunnin paasta Walter tuli kysymaan haluaisimmeko lahtea HUOMENNA!? Jotkut olivat peruuttaneet. Hieman meni pasmat sekaisin, oltiin jo orientoiduttu odotukseen ja juuri laitettu osa vaatteista pyykkipalveluun. Siina aivot raksutti molemmilla, onko meilla kaikki tarvittavat vaatteet ja siis nyt psyykkaamaan itseaan huomiseen koitokseen. Okei, se sopi loistavasti.

Aamulla minibussi nouti meidat hyvissa ajoin, 7.30. Matkaa KK:sta vuorelle oli 88km. Pilvet peittivat nakymaa, joten ei saatu vuoresta kuvaa matkalla. Kinabalu National Parkissa saimme oman oppaan, Igingin, opas on kiipeamisessa pakollinen. Saimme myos kiipeamisluvat. Tama lysti ei ole halpaa mutta jokaisen euron arvoista!

Saimme mukaan pakatun lounaan ja lahdimme kiipeamaan Iging kannoillamme. Han oli 59-vuotias ja kaynyt huipulla 20 kertaa, englannin taidoissa ei ollut kehumista. Kiipesimme 5 tuntia leiriin, joka sijaitsi 3272,7 metrissa. Matkaa sinne 7km. Matka oli aikamoista, valilla rappusia, suurimmaksi osaksi vain kivia pitkin nousua. Valilla satoi, toisinaan ei. Jatkuvaa sadetakin laittoa paalle ja pois. Vaatteet oli marat hiesta ja sateesta. Oltiin ihan jaassa kun paastiin leiriin. Saatiin dormihuone ihan itsellemme! Suihkussa ei pystynyt kaymaan koska lamminta vetta ei ollut. Paikassa ei myoskaan ollut lammitysta mutta tuplapeitto onneksi lammitti. Saimme hyvan paivallisen ja sankyyn mentiin jo klo 19. Oltiin ihan poikki, mutta uni ei tullut. Torkuttiin kunnes kello soi klo 01.45. Kahdelta oli aamupala ja 2.30 lahdettiin kiipeamaan huippua kohti. Nyt ei onneksi enaa satanut mutta oli kylma, vain muutama lampoaste. Oli aivan pilkkopimeaa. Meilla oli otsalamput, joiden valossa kiipesimme, taas rappuja ja kivia. Kunnes tulimme mielenkiintoiseen kohtaan. Vuorenseinama oli niin jyrkka, etta piti nousta koydesta kiinni pitaen. Kostea kiven pinta oli valilla liukas ja jalka saattoi liveta. Tassa vaiheessa mulle tuli taas ahdistus-paniikki. Pimeassa ei ollut mitaan tietoa kuinka suuri pudotus alla on jos ote lipsahtaa. Kaukana alhaalla nakyi kaupunkin valoja. Mutta nyt ei auttanut menna paniikkiin. Olin tahan asti kiivennyt edella mutta enaa en uskaltanut. J sai menna ensin. Opas tuli mun takana. Lahes hyperventiloin ja puristin koydesta kaikilla voimillani ja toivoin ettei jalka lipea. Oli vaikea loytaa askelmia ja ruikutin oppaalle vain suomeksi etta ma en pysty, ma kuolen! Lopulta matka taas tasoittui ja pystyimme kavelemaan ylos ilman koytta. Loppumatka oli melko vaivalloista, ilma oli ohutta ja pyorrytti. Hengastyi ihan tosi helposti. Viimeiset 500m oli torkeen pitkat. Ehdittiin kuitenkin huipulle juuri ennen auringonnousua. Kiipeamiseen yolla kului 2,5 tuntia. Ihan huikeeta! Paastiin ylos asti!!! We did it! Korkeutta 4095,2m ja talssimista ylos 8,5km. Nakymat oli sanoinkuvaamattoman upet kun aurinko nousi ja valo laskeutui yllemme. Mitkaan kuvat eivat tee oikeutta talle luonnon kauneudelle.

Jonkin aikaa ihailtuamme maisemia ja levahdettyamme aikoi paluu alas. Jestas! Se oli ihan kauheeta, pahempaa kuin nouseminen. Todella raskasta ja vaati taydellista keskittymista. Piti olla tarkkana mihin astuu. Koysirata nayttaytyi paivanvalossa hieman vahemman pelottavana kuin yon pimeydessa mutta sai silti taas sykkeet nousemaan ja kauhun tunteet pintaan. Asiaa ei yhtaan helpottanut se, etta jalkani lipesi ja kaaduin selalleni koydesta edelleen puristaen henkeni edesta. Loppujen lopuksi olisin varmaan vaan liukunut muutaman metrin alla olevaan puskaan. :) Palattiin leiriin ja saatiin toinen aamiainen, jonka jalkeen matka jatkui alas asti. Viimeiset 2km ja alkoi voimat olla jo kaytetty. Kaaduin viela pari kertaa alastulomatkalla mutaan. Mutta ei haittaa, vuori oli valloitettu! Ehdottomasti rankin ja upein kokemus ikina!!!

Lahtotunnelmissa

Evaat mukaan

Leirissa kuuman kupin aarella

Vitsi, etta palelee

Laban Rata, leiri 3272m

On the top of the world!

Huipulla

Voitto kotiin!

Mekong Deltan Water world

Jalleen aikainen aamu. Ei ole montaakaan aamua, etta olis nukuttu klo kuutta tai seitsemaa pidempaan. Kiireista puuhaa taa lomailu! :) Nyt minibussilla Saigonista etelaan upealle Mekong-joen alueelle. Satamassa hypattiin veneeseen, joka kuljetti meita jokea pitkin ohi kalankasvatusaltaiden ja vehreiden saarien. Ben Tre:een kylassa kaytiin tutustumassa coconut candyn valmistukseen ja saatiin maistiaisia. Oli muuten hyvia! Hunajafarmilla saatiin maistella hunajateeta ja siella oli myytavana myos kasvovoidetta, joka nuorentaa ja kaunistaa yms. Onneksi me ollaan niin freeseja ja nuoria ettei tarvinnut sellaista hommata. :) Veneajelu kanaalissa oli huikea, koko ajan odotin mista pompsahtaa krokotiilin paa. Mutta ei siella todellisuudessa moisia petoja (enaa) ollut. Lounaalla paikallinen heppu opetti meita tekemaan itse vietnamilaisia kevatrullia riisipaperista. Sisalle laitettiin vihanneksia ja Elefantinkorva-kalaa. Onnistuttiin melko hyvin! Kala tosin maistui aika mudalle, samalle milta joki naytti. Kyseisesta ravintelista olisi ollut myos mahdollista tilata sammakonreisia, oravaa tai vaikka kaarmetta syotavaksi, jatettiin valiin... Iltapaivalla lahdettiin pyorailemaan lapi riisipeltojen ja talojen. Tiet oli niin kapeita, etta mopon tullessa vastaan sai aina jannittaa pysyyko tiella vai loytaako itsensa pyorineen ojasta. Noh, ojaan en tippunut mutta kumi meni puhki kilsa ennen kuin olimme perilla. Hirvea pamaus! Etta harmitti! Muutaman metrin paassa oli huoltamo, jossa kumi pumpattiin tayteen mutta eihan se kestanyt paria metria pidempaan. Ajelin sitte vanteella loppumatkan. :P Hengissa selvittiin vaikka kuuma tulikin. Matkakumppaneina meilla oli sattumalta sama aussiporukka kuin Cu Chi-tunneleillakin. Olisimme viihtyneet pidempaan, parin yon reissu alueelle olisi ollut huikea. Ihana Vietnam! Tanne tarvii tulla uudestaan. Maa valloitti meidat taysin eksotiikallaan ja ihmisillaan. Travellerin unelma; halpaa matkustaa ja syoda, ruokakin on tosi hyvaa. Tanne on hyva palata.

Ho Chi Minh City (Saigon), Vietnam

Kambotza sai jaada. Hypattiin bussiin ja taas oli edessa kuuden tunnin bussimatka. Ja nyt jalleen rajan ylitys. Talla kertaa homma ei pitaisi olla niin legendaarista mutta silti jannityksella odotimme mita tuleman pitaa. Suomalaiset eivat tarvitse viisumia Vietnamiin alle 15 paivaa kestavilla visiiteilla ja maastapoistumispaiva on hyva olla esittaa. Olimme tietysti hankkineet lentoliput jo seuraavaan etappiin mutta maarajalla voi olla vaikea saada viestia perille "visattomuudesta", lentokentilla ollaan tottuneempia suomimatkustajiin. Kerasimme siis taistelutahtoa koko bussimatkan ja teimme suunnitelmaa miten selvitamme rajanylityksen ilman viisumia. Mutta halleluja! Tullimies laittoi vaan leimaa passiin eika edes kysellyt lentolippujen peraan. Turhaa hatailya siis. Vietnamin puolella sama bussi jatkoi viela Ho Chi Minch Cityyn asti. Loydettiin hotels.comista torky halvalla ihan oikea hotelli, ei mikaan hostelli ja sinne suuntasimme. Pikkasen oli piccolo ovella ja tytot respassa silmat pyoreina kun kaksi backpackeria tulee sisaan lenkkareissaan rinkat selassa! :D Mutta tastakin selvittiin kunnialla alkusahlaysten jalkeen. Eivat nimittain meinanneet aluksi loytaa meijan varausta.

Voi Saigan, Saigon! Ensimmainen asia mita mieleen tulee tasta kaupungista on liikenne, ehdottomasti. Ei olla elaissamme nahty mitaan vastaavaa! HCMC:ssa on 4 miljoonaa mopoa. Voitte kuvitella mika meno. Koitettiin ylittaa tieta mutta todettiin se mahdottomaksi tehtavaksi ja eikun taksiin. Niitakin riittaa kaikkialla. Myohemmin meille kerrottiin, ettei kadunylitys nyt niin vaikeaa olekaan. Menee vaan! Eika jaa odottelemaan. Kylla ne vaistaa. Noh, me tehtiin tyota kaskettya. Sinne vaan, liikenteen sekaan ja kadun yli. Ja kylla, totta se on. Miljoonat mopot ja taksit vaistaa. Niiden muutaman paivan aikana kun kaupungissa oltiin meille ei vielakaan selvinnyt liikennesaannot. Oikealta tulevaa ei valttamatta tarvitse vaistaa, voi myos kaantya sivukadulta suoraan vastaantulevan kaistalle ja oikeastaa ajaa minne vaan, mista vaan. Ja kaikki vaistaa kaikkia. Joka valiin voi tunkea. Yhtaan kolaria ei todistettu. Kasittamatonta miten homma siella toimii. Mopon kyydissa voi myos kuljettaa koko perheen lisaksi kaikki viikonlopun ostokset kerralla, ei mitaan ongelmaa. Tai vaikka kaksi kokonaista sikaa, kymmenia kanoja. Joten ihan turha siella Suomessa huudella, etta on liian pieni auto! P****a puhetta. :D Mopolla parjaa paremmin kuin hyvin! :)

Kaupunki teki liikenteestaan huolimatta meihin vaikutuksen! Hieno tunnelma. Viihdyttiin hyvin myos backpackersien huudeilla, hillittoman halpaa ruokaa ja juomaa, paljon kanssamatkaajia ja kivoja tarinoita.

Vierailimme kuuluisilla Cu Chi-tunneleilla melko lahella Saigonia. Ihan must-see paikka. Sodanaikaisia Viet Congien tunneleita loytyy yli 200km. Alkuperaiset tunnelit on tosi pienia, pienille VC:lle tehtyja, joihin iiisot amerikkalaiset eivat mahtuneet. Turisteja varten on nyt myohemmin levennetty osa tunneleista, jotta mekin paastaan kokemaan tuo ahtaus ja kuumuus. Mina paasin kyykyssa pari askelta ja sitten taas petti paa. Ei pystynyt. Piti peruuttaa ja palata maan paalle. Mutta en ollut ainoa! Yksi aussitytto ei edes yrittanyt. Muu porukka meni tuon, oisko n. 100m pitkan tunnelin lapi. Menin rohkeaa J:ta toiseen paahan vastaan. Oli juuri ja juuri mahtunut lapi. Tunneleilla paasee tutustumaan myos VC:en amerikkalaisille tekemiin ansoihin ja turisteille naytetaan propagandavideo sodasta. Melkoisen amerikkalaisvastainen, mut hei, mita muuta voi odottaa!?

Tunnelipaivan paatteeksi kaytiin katsastamassa myos muita Vietnamin sodan kauheuksia War Remnants Museossa. Eipa ollut mielta ylentava kokemus mutta aukaisi kylla silmia. Mita sota aiheutti Vietnamille ja vietnamilaisille, mita vaikutuksia silla on edelleen, on nahvilla taalla museossa. Ensimmainen kerta kun naen Vietnamin sodan muustakin nakovinkkelista kuin amerikkalaisten tekemista elokuvista. Ei onneksi tullut enaa taman museon jalkeen nahtya painajaisia niin kuin Kambotzan puolella.

Saigonin lisaksi kaytiin tsekkaamassa huudeja myos maalla, Mekong Deltan jokisuiston aluella. Siita lisaa myohemmin.

Phnom Phen ja Kambotzan järkyttävä historia

Lahdettiin Siem Reapista bussilla Phnom Penhiin, Kambotzan paakaupunkiin. Matka kesti kuutisen tuntia. Perilla hypattiin jo tottuneesti tuktukin kyytiin ja suunnattiin kohti Lazy Gecko Guesthousea. Majapaikka osoittautui oikein mukavaksi perus hostelliksi, huoneissa jopa tauluTV ja kaapeli! (paastiin katsomaan illalla Animal Planettia :)) Alakerran ravintelissa vieraita ihastutti Chook, hurmaava mopsineiti. Chook ilmeistyi paikalle aina kun jossakin vaan oli rapsuttava kasi ja etenkin silloin kun poytiin tuotiin syotavaa. Tosin pohjattoman ruokahalun omaavalle Chookille ei saanut syottaa mitaan. Neiti oli ammattikerjaaja mutta kamppailee vaikean paino-ongelman ja useiden ruoka-aineallergioiden kanssa, joten syottaminen oli edhottomasti kielletty. Paakaupungissa paastiin syvemmalle Kambotzan historiaan. Ekana aamuna mentiin tuktuk-kyydilla 14km kaupungin ulkopuolelle Choeung Ekin Killing Fieldseille. Taalla tapettiin 17,000 ihmista 1970-luvun lopussa kun Pol Pot paasi toteuttamaan hirmutekojaan, tappaamaan ihmisia. Ihmiset tyoskentelivat orjina ennen kuolemaansa. Lahinna uhrit vuotivat kuiviin, kaulat katsaistiin teravilla palmun oksilla koska ei haluttu tuhlata rahaa kalliisiin luoteihin. Tana paivana paikka on kaunis ja rauhallinen, puistomainen alue ja on vaikea kuvitella mita siella on ihan lahihistoriassa tapahtunut. Saatiin kuulokkeet ja selostuksen avulla kierrettiin alue ympari. Teksti oli jarkyttavaa! Alueelta loytyy edelleen vaatekappaleita ja luita. Ehka kamalinta oli seisoa kauniin vanhan puun juurella ja samalla kuunnella kuulokkeista kuinka puuta kaytettiin vauvojen tappamiseen niin, etta otettiin jaloista kiinni ja iskettiin paa puun runkoon. Ruumiit heitettiin viereiseen kuoppaan...

Mentiin kaymaan myos Tuol Sleng Museossa, joka oli koulu ennen kuin Pol Potin armeija valloitti sen kidutuksia varten. Luokkahuoneissa kidutettiin ihmisia ja pakotettiin tunnusmaan tekoja, jota he eivat olleet tehneet. Yhdessa huoneessa oli katossa viela verijaljet selvasti nahtavilla. Kaytavilla oli naytilla uhrien kuvia, silla jokainen heista kuvattiin. Hetki kierreltiin rakennuksissa mutta saatiin tarpeeksi kidutettujen, kuolleiden ihmisten kuvista ja erilaisista kidutusmenetelmista. Jatettiin kierros kesken. Ja tallasita menoa viela 1979, ennen kuin Vietnamisaiset tulivat vapauttamaan kaupungin. On arvioitu, etta lahes neljan vuoden aikana Pol Pot ja kumppanit tappoivat ainakin 1,7 miljoonaa kambotzalaista. Etta semmonen pappa, ja kaiken kukkuraksi tama sairas kaveri sai elaa lastensa ja lastenlastensa kanssa 85-vuotiaaksi.

Huolimatta historiastaan kambotzalaiset hymyilevat heti kun silmasi kohtaa heidan silmansa, ihmiset jaksavat olla positiivisia ja huomaavaisia. :) Phnom Phen on myos jannittavalla tavalla samaan aikaan uudistuva ja nykyaikaan pyrkiva kaupunki mutta silti viela niin alkukantainen ja koyha.